Nykyisen Saksan alueen ihmisasutuksen historia ulottuu pitkälle esihistorialliseen aikaan, todisteita nykyihmisistä löytyy noin 40 000 vuoden takaa. Germaanisia heimoja alueella on ollut pronssikaudelta lähtien, noin 2 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Saksalaisen kansakunnan kehityksen kannalta merkittäviä olivat myös Rooman valtakunnan ja kansainvaellusten ajat. Yhtenä Saksan valtiollisen kehityksen alkuhetkenä voi pitää 800-luvulla vahvistunutta Kaarle Suuren valtakuntaa, jota myöhemmin seurasi Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan synty. 1400-luvulta alkaneen Habsburgien valtakaudenkaan aikana mistään yhtenäisestä valtiosta ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan erilaisten ruhtinaskuntien ja Hansa-liiton tapaisten yhteenliittymien tilkkutäkistä. Westfalenin rauhassa 1648 valtakunta sirpaloitui lähes neljäänsataan erilliseen alueeseen. Samaan aikaan alkoi Preussin nousu kuningaskunnista vahvimmaksi.

Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan tarina päättyi 1806 Napoleonin sotien yhteydessä, kun merkittävimmät ruhtinaskunnat yhdistyivät Reinin liitoksi. Wienin kongressin jälkeen 1815 osaksi Pyhää allianssia kohonneen Preussin asema eurooppalaisena suurvaltana vahvistui, mutta samalla perustettiin myös Saksan liitto, jonka päättävä elin liittopäivät kokoontui Frankfurtissa. Kansallistunne kasvoi 1830-luvulla, taloudellisesti alueet yhdistyivät Preussin johdolla Saksan tulliliitoksi 1834. Vuoden 1848 maaliskuun vallankumouksen seurauksena Frankfurtiin kokoontunut kansalliskokous ehti laatia liittovaltiolle perustuslain, joka ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan. Saksan yhdistyminen käynnistyi vasta 1862 Otto von Bismarckin tultua Preussin pääministeriksi. Preussin sodat Tanskaa, Itävaltaa ja Ranskaa vastaan avasivat tien Saksan keisarikunnan perustamiselle vuonna 1871.

Vuodesta 1888 Saksaa kolme vuosikymmentä hallinneen keisari Wilhelm II:n johdolla Saksasta tuli eurooppalainen suurvalta. Saksan suurvaltapolitiikka johti osaltaan Euroopan tilanteen kiristymiseen ja ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Sodan päätteeksi Saksa julistettiin tasavallaksi ja Wilhelm II luopui kruunustaan. Versailles’n rauhansopimuksessa Saksa todettiin yksin syylliseksi sotaan, katkeruus tästä jäi nakertamaan pohjaa uuden tasavallan alta. Kansalliskokouksen kokoontumispaikan mukaan nimetyn Weimarin tasavallan myrskyisä aika jatkui vain vuoteen 1933. Adolf Hitlerin johtamat kansallissosialistit kasvattivat 1930-luvun alussa nopeasti kannatustaan, mutta vasta Hitlerin nimitys valtakunnankansleriksi vuonna 1933 mahdollisti niin sanotun kolmannen valtakunnan perustamisen. Hitlerin 12 vuotta jatkuneen diktatuurin seuraukset olivat katastrofaaliset sekä valtakunnanrajojen ulko- että sisäpuolella: hyökkäyksellä Puolaan syksyllä 1939 käynnistyi toinen maailmansota ja juutalaisten joukkotuho miljoonine kuolonuhreineen.

Saksan ehdotonta antautumista vuonna 1945 on kutsuttu maan historian nollahetkeksi. Neljään miehitysvyöhykkeeseen jaettu Saksa päätyi kylmän sodan keskipisteeksi. Viimeistään Berliinin saarto 1948-49 sinetöi Saksan kahtiajaon. Länsiliittoutuneiden vyöhykkeistä syntyi Saksan liittotasavalta, jonka pääkaupungiksi valittiin Bonn. Neuvostoliiton vyöhykkeestä puolestaan muodostettiin Saksan demokraattinen tasavalta (DDR), pääkaupunkinaan Itä-Berliini. Jako lujittui entisestään vuonna 1961, kun Berliinin muuri rakennettiin. Liittokansleri Konrad Adenauer (CDU, 1949-63) sitoi liittotasavallan tiukasti osaksi läntisiä rakenteita, Natoon ja Euroopan yhteisöön. Ensimmäinen sosiaalidemokraattinen liittokansleri Willy Brandt (SPD, 1969-74) puolestaan rakensi idänpolitiikallaan sovintoa itään päin.

Yli kaksi vuosikymmentä toistensa tunnustamisesta kieltäytyneiden kahden Saksan väliset suhteet lähenivät vähitellen vuonna 1972 tehdyn perussopimuksen myötä. Liittotasavallan ”talousihme” oli luonut pohjan Länsi-Saksan nopealle vaurastumiselle, ja elintasoerot sen ja DDR:n välillä kävivät ajan kuluessa yhä selvemmiksi, muista parlamentaarisen demokratian ja diktatuurin välisistä yhteiskunnallisista eroista puhumattakaan. DDR:n kansalaisliikkeen rauhanomainen vallankumous syksyllä 1989 ja kylmän sodan päättyminen mahdollistivat viimein Saksan jälleenyhdistymisen. Helmut Kohl (CDU, 1982-98) jäi historiaan Saksan yhdistäjäkanslerina. Alle vuosi Berliinin muurin avaamisen jälkeen Saksa yhdistyi 3. lokakuuta 1990, pääkaupungin siirtämisestä Bonnista Berliiniin päätettiin kesällä 1991.

Saksan alue on nyt vihdoin sekä yhtenäinen että demokraattisesti hallittu. Yhdistyneen Saksan suuruuteen aluksi naapurimaissa kohdistuneet pelot osoittautuivat aiheettomiksi. Kaksikymmentä vuotta yhdistymisen jälkeen Saksa on vakaa osa Euroopan unionia. Saksalaiset ovat edelleen työstäneet vaikeaa historiaansa ahkerasti, sillä kahden maailmansodan syyllisyyden ja natsimenneisyyden taakan rinnalle tuli yhdistymisen myötä myös DDR-menneisyyden painolasti. Ulkopolitiikassa jatkuvuus on säilynyt, vaikka hallituspohjissa onkin Berliinin tasavallassa nähty uusia avauksia. Vihreät tulivat liittohallitukseen ensimmäistä kertaa vuonna 1998, kun liittokansleri Gerhard Schröderin (SPD, 1998-2005) punavihreä hallitus päätti Kohlin aikakauden. Vuonna 2005 Schröderin syrjäyttänyt Angela Merkel (CDU) oli tehtävässään paitsi ensimmäinen nainen, myös ensimmäinen DDR:ssä varttunut liittokansleri.