Suoraan sisältöön
Suomen ulkoministeriö

Suomen puoluekartan kahdeksan peruslinjaa - Suomen suurlähetystö, Berliini : Ajankohtaista : Uutiskirje (saksankielinen)

SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Berliini

Botschaft von Finnland
Rauchstraße 1, 10787 Berlin
Puh. +49-30-50 50 30
S-posti: info.berlin@formin.fi

Deutsch | Suomi | Svenska |  |  |  | 
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 
Uutiset, 13.2.2003

Suomen puoluekartan kahdeksan peruslinjaa

Näennäisistä nopeista heilahduksista ja uusista yrittäjistä huolimatta Suomen puoluejärjestelmälle on pitkällä aikavälillä ollut ominaista pysyvyys. Peruspuoluelinjat ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin halki koko Suomen itsenäisyyden.

Ajankohtaisten ja vaihtelevien vaaliteemojen ohella onkin syytä kiinnittää huomiota voimakkaan tradition vaikutuksen olemassaoloon.

Kielipuolueet

Säätyvaltiopäivien kokoontuminen vuonna 1863 yli puolen vuosisadan tauon jälkeen ja samana vuonna annettu kieliasetus loivat edellytykset puoluelaitoksen synnylle Suomessa. Snellmanin toiminnasta liikkeelle lähtenyt suomalaisuus-liike, fennomania, muotoutui vähitellen Suomalaiseksi puolueeksi. Myös liberaalien toiminta valtiopäivillä alkoi saada puoluetoimintaa muistuttavia piirteitä. Ruotsalaiset asettuivat puolustuskannalle, ja Ruotsalainen puolue muotoutui 1870- ja 1880-lukujen kuluessa.

Liberaalit pyrkivät pysäyttämään poliittisen kentän jakautumisen yhä selvemmin kielipoliittisin perustein julkaisemalla vuonna 1880 puolueohjelman, ensimmäisen laatuaan Suomessa. Se ei kuitenkaan pystynyt pysäyttämään kehitystä, ja muutaman vuoden kuluessa liberaalit sulautuivat Ruotsalaiseen puolueeseen.

Suomalaisen puolueen sisäiset vastakohtaisuudet johtivat puolueen jakautumiseen. Puolueen liberalismia ja perustuslaillisuutta painottavat nuoret muodostivat vuonna 1894 Nuorsuomalaisen puolueen. Suomalaista puoluetta ryhdyttiin tämän jälkeen kutsumaan Vanhasuomalaiseksi puolueeksi. Siten jo 1890-luvun puoliväliin mennessä oli syntynyt kolme suomalaisen puoluejärjestelmän peruspuoluelinjasta.

Intressipuolueet ja eduskuntauudistus

Kahden seuraavan peruspuoluelinjan muodostamisessa nousivat keskeisiksi sosiaalistaloudelliset intressit. Suomen Työväenpuolue perustettiin vuonna 1899. Se muutti vuonna 1903 nimensä Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi (SDP) ja omaksui marxilaisen ohjelman. Se edusti myös organisatorisesti kokonaan uudenlaista massa-puoluetyyppiä. Vuonna 1906 SDP:stä irtautui sen materiaaliseen henkeen tyytymätön, pieneksi jäänyt Kristillisen työväen liitto.

Maalaisliiton (ML), joka vuonna 1906 perustettiin Pohjois- ja Itä-Suomen pienviljelijöiden toimesta, edusti poliittista agrarismia ja samanlaista massapuoluetyyppiä kuin SDP. Vuoden 1906 eduskuntauudistus merkitsi murrosta koko puoluejärjestelmälle. Se pakotti puolueet modernisoimaan ohjelmansa ja organisaationsa. Erityisesti tämä koski elitististä Ruotsalaista puoluetta. Uuden aatteellisen perustan omaksuminen heijastui myös puolueen uuteen nimeen. Kun Ruotsalainen puolue oli voinut nojata säätyvaltiopäivien kahteen säätyyn, Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) haki koko kielivähemmistön tukea. Venäläistämispolitiikan keskeytyminen ja eduskuntauudistusta seurannut vaalitaistelu saivat puolueet vuosina 1905-07 kohdistamaan päähuomionsa sosiaalisiin kysymyksiin.

Venäjän kysymys

Sortovuosien (1899-1905, 1908-17) aikana Venäjän-kysymys vaikutti myös puoluemuodostukseen. Passiivista vastarintaa kannattava Vanhasuomalaisen puolueen vähemmistö yhtyi vuonna 1902 Nuorsuomalaiseen puolueeseen. Vastaavasti Nuorsuomalaisen puolueen pieni myöntyvyyspolitiikkaa kannattava ryhmä - joukossa mm. J.K. Paasikivi - yhtyi Vanhasuomalaiseen puolueeseen.

Illegaali Suomen aktivistinen vastustuspuolue, joka omaksui organisaationsa ja menetelmänsä Venäjän maanalaisilta puolueilta, perustettiin vuonna 1903, mutta kuoli jo vuonna 1910.

Suomalaisten Venäjän-politiikan linjojen lähentyminen toisen sortokauden lopulla nosti esille ajatuksen Vanha- ja Nuorsuomalaisen puolueen yhdentymisestä. Tätä tavoitetta ajamaan syntyi Kansanpuolue (I).

Itsenäisyyden alkuvuodet

Kansalaissodan seurauksena SDP jakautui. Venäjälle paenneet vasemmistoradikaalit perustivat elokuun lopulla 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen (SKP). Puolue oli vallankumouksellisena kielletty Suomessa. Julkista toimintaa varten perustettiin vuonna 1920 Suomen sosialistinen työväenpuolue, joka pian vaihtoi nimensä Suomen työväenpuolueeksi. Puolue ja sen lehdet lakkautettiin vuonna 1923, mutta eri nimisinä vaaliliittoina se osallistui vielä 1920-luvun eduskuntavaaleihin.

Suomen sisällissodan lisäksi SDP:n jakautumisella oli myös kansainvälinen tausta: Venäjän vallankumous ja työväenliikkeen jakautuminen. SKP:n synnyn mukana suomalaiseen puoluekenttään oli syntynyt sen kuudes peruspuoluelinja.

Porvarillisella puolella hallitusmuototaistelu johti uudelleenryhmitykseen. Vanhasuomalaisen puolueen enemmistö ja Nuorsuomalaisen puolueen vähemmistö yhtyivät Kansalliseksi kokoomuspuolueeksi, joka painotti monarkiasuunnitelmien kariuduttua vahvaa valtiovaltaa.

Nuorsuomalaisen puolueen ja Kansanpuolueen (I) enemmistöt sekä Vanhasuomalaisen puolueen vähemmistö yhtyivät Kansalliseksi edistyspuolueeksi (ED), joka kannatti eduskuntakeskeistä tasavaltaista hallitusmuotoa ja yhteiskunnallisia uudistuksia sisällissodan seurausten lieventämiseksi.

Myös RKP:n sisällä valtiosääntökysymys johti hajaannukseen. Puolueen pieni tasavaltaa kannattava vähemmistö ryhmittyi Ruotsalaiseksi vasemmistoksi, joka organisatorisesti pysyi RKP:ssä aina 1930-luvun alkuun. Nimestään huolimatta Ruotsalainen vasemmisto oli porvarillinen ryhmä.

30-luku

Suuren talouslaman puristuksessa irtaantui lähinnä Maalaisliitosta vuonna 1929 Suomen pienviljelijäin puolue. Uusi puolue sijoittui sekä aatteellisesti että kannattajakunnan koostumuksen puolesta Maalaisliiton ja SDP:n välille. Talouslaman nostama pulaliikehdintä johti vielä vuonna 1932 Kansanpuolueen (II) syntyyn. Nämä puolueet yhtyivät vuonna 1936 Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueeksi. Kehitys merkitsi seitsemännen peruspuoluelinjan muotoutumista.

Seitsemännelle peruslinjalle on ollut tyypillistä useiden hajanaisten pienpuolueiden esiintyminen. Samalla juuri tämä linja - eräänlainen saranakohta porvarillisen ja sosialistisen kentän välissä - näyttää herkimmin reagoineen yhteiskunnan taloudellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Reaktiot ovat usein saaneet populistisia piirteitä.

Yleisporvarillisena alkanut lapuanliike radikalisoitui ja päätyi Mäntsälän kapinaan vuonna 1932. Vielä samana vuonna perustettiin Isänmaallinen kansanliike (IKL) jatkamaan lapuanliikkeen toimintaa, tosin parlamentaarisin menetelmin. Kokoomusta lukuun ottamatta muut porvarilliset puolueet olivat irrottautuneet lapuanliikkeestä jo ennen Mäntsälän kapinaa. RKP:ssä lapuanliike aiheutti jo valtiosääntökysymyksen yhteydessä muodostuneen Ruotsalaisen vasemmiston irrottautumisen vuonna 1931 omaksi puolueekseen. Kokoomuspuolueen valtaosa jatkoi lapuanliikkeen hengessä Mäntsälään asti. Se meni vaaliliitossa IKL:n kanssa vielä vuoden 1933 eduskuntavaaleihin. Vasta vaalitappion jälkeen IKL irrottautui organisatorisesti täysin erilleen. Parlamentaariselle linjalle ja perinteiseen konservatismiin palannut Kokoomuspuolue veti vuosina 1934-36 puheenjohtajaksi valitun Paasikiven johdolla rajat selväksi IKL:ään. Vuoden 1938 lopussa sisäministeri Urho Kekkonen kielsi yllättäen IKL:een. Helsingin raastuvanoikeus kumosi kuitenkin kieltopäätöksen äänin 2-1.

Sotien jälkeinen tilanne

Jatkosodan lopputulos merkitsi jälleen suurta murrosta puoluejärjestelmälle; se astui askeleen vasemmalle. IKL kiellettiin "fasistisena", ja SKP sai laillisen puolueen aseman. Vaaleja ja eduskuntatoimintaa varten perustettiin vasemmistovoimien yhteisjärjestöksi Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL). SKP tuli kuulumaan yhtenä jäsenjärjestönä SKDL:ään. Vastapainoksi SKP:n hallitsevalle roolille SKDL:n sisällä järjestäytyivät alunperin SDP:stä tulleet Sosialidemokraattinen oppositio ja niin sanottu "kuutoset" vuonna 1946 Sosialistiseksi yhtenäisyyspuolueeksi (SYP). SYP irrottautui 1955 SKDL:stä, mutta ei menestynyt vaaleissa.

Sodanjälkeinen murrosvaihe koski myös poliittista keskustaa, missä Edistyspuolueen kannatus oli jatkuvasti vähentynyt. Puolueessa nousi esille ajatus uudesta puolueesta, joka edustaisi selvemmin keskiluokan luokkaintressejä. Ajatus johti vuonna 1949 ryhmittymään nimeltä Itsenäinen keskiluokka. Sen ja eräiden johtavien edistyspuoluelaisten toimesta perustettiin vuonna 1951 Suomen kansanpuolue (III). Edistyspuolueen "aitoliberaalinen" oppositio piti uutta kansanpuoluetta luokkapuolueena, mikä sen mielestä merkitsi aivan muuta kuin vapaamielisyyttä. Oppositio perusti Vapaamielisten liiton.

50-luvulta 60-luvulle

Väinö Tannerin tultua valituksi SDP:n puheenjohtajaksi ja asevelisiiven niukan enemmistön miehitettyä puolueen johdon, marssi vähemmistö ulos puoluekokouksesta. Vähemmistö perusti vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL). Kyseessä oli SDP:n historian neljäs jakautuminen. Syyt olivat sekä henkilö- että aatepoliittisia. TPSL toimi hallitustasolla läheisessä yhteistyössä Maalaisliiton kanssa. Lisäksi sillä oli hyvät suhteet presidentti Kekkoseen. Puolue liittyi virallisesti takaisin SDP:hen vuonna 1973. Pieni vähemmistö, joka ei hyväksynyt takaisinliittymistä, perusti Sosialistisen työväenpuolueen, joka toimi vielä muutaman vuoden.

Maalaisliiton sisällä pohjoinen pienviljelijäsiipi järjestäytyi oppositioryhmäksi ja erosi vuonna 1959 Suomen pientalonpoikien puolueeksi. Uudessa puolueessa voi nähdä yhtymäkohtia 1920- ja 1930-luvilla pientalonpoikaispuolueisiin. Näiden vaikutus oli ulottunut vähäisenä aina vuoteen 1954, joten aikaväli uuden ja vanhan pienviljelijäliikkeen välillä oli vain 4﷓5 vuotta. Suomen pientalonpoikien puolue voidaan siten sijoittaa seitsemännelle "protestipuoluelinjalle".

60-luvun jälkipuoliskon murros

1960-luku merkitsi syvällistä yhteiskunnallista murrosta suomalaisessa yhteiskunnassa. Se heijastui vuosikymmenen jälkipuoliskolla myös puolueisiin. Maalaisliitto, jonka kannatuspohja oli muuttoliikkeen vuoksi kaventumassa, pyrki keskustalaiseksi yleispuolueeksi ja pääsemään kaupunkeihin. Puolueen nimi muutettiin vuonna 1965 Keskustapuolueeksi (KESK). Vastaavanlainen nimenmuutos oli tapahtunut jo 1950-luvun jälkipuoliskolla Ruotsissa ja Norjassa. Maalaisliitto/Keskustapuolueen pyrkimykset asettivat koko poliittisen keskustan käymistilaan. Edistyspuolueen kaksi seuraajaa, Suomen kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto kypsyivät yhtymisajatukselle. Vuonna 1965 ne muodostivat Liberaalisen kansanpuolueen (LKP).

Suomen pientalonpoikien puolue pyrki hyödyntämään Maalaisliitto/Keskustapuolueen aatteellista ja nimen muutosta. Puolue julisti menevänsä sen "hylätyn kansan" luokse, jolle Keskustapuolue oli kääntänyt selkänsä. Samalla se muutti nimensä Suomen maaseudun puolueeksi (SMP). Puolue sai yllättäen kannatusta myös kaupungeissa, joihin pääsemisessä Keskustapuolueella oli vaikeuksia. Vuoden 1970 protestivaaleissa Veikko Vennamon "yhden miehen puolue" kasvoi 18 kansanedustajan keskisuureksi puolueeksi. Protestiasenne ei kuitenkaan riittänyt pitämään heterogeenista puoluetta koossa. Se hajosi vuonna 1972 kahtia. Oppositio perusti Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen (SKYP). Uusi puolue ei kuitenkaan menestynyt eduskuntavaaleissa.

Myös SKP:n sisällä käynnistyi 60-luvun jälkipuoliskolla linjataistelu, joka ainakin osittain kytkeytyi puolueen hallitusasemaan. Niin sanottu enemmistösiipi painotti hallitusvastuussa olon hedelmällisyyttä niin sanotun vähemmistön painottaessa ideologian merkitystä. Pitkällinen asemasota kulutti hitaasti mutta varmasti puolueen kannatusta.

Hajontaa oikeistossa 70-luvulla

Poliittinen oikeisto joutui puolestaan käymistilaan 1970-luvulla. Yhtenä syynä oli Kokoomuspuolueen linjamuutos lähemmäksi keskustaa. Porvarillisissa puolueissa toisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta maallistumista ja yhtenäiskulttuurin särkymistä vastaan oli jo vuonna 1958 syntynyt Suomen kristillinen liitto. Se esiintyi vuoteen 1970 asti vaaliryhmittymänä ja tämän jälkeen itsenäisenä puolueena. Puolue hyväksyi vuonna 1972 ensimmäisen ohjelmansa, jota on siitä lähtien täydentänyt laajentamalla kristillistä näkökulmaa yhteiskuntapolitiikan eri sektoreille.

Suomen perustuslaillinen kansanpuolue, myöhemmin Perustuslaillinen oikeistopuolue (POP), syntyi vuonna 1973 protestiksi ensi sijassa presidentti Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneelle valinnalle, mutta Kokoomuspuolueessa ja RKP:ssä oli laajempaakin tyytymättömyyttä.

80-luku

Poliittinen 80-luku alkoi presidentti Kekkosen neljännesvuosisadan kestäneen valtakauden päättymisellä. Mauno Koiviston valinta presidentiksi 1982 heijasti SDP:n kasvanutta kannatusta ja valta-asemaa. Muutoksen syvyyttä osoitti myös SMP:n pääsy hallitukseen v. 1983. Tapaus oli ensimmäinen lajissaan protestipuoluelinjan historiassa.

SDP:n "hegemonia" ajoi poliittiseen keskustaan itsensä lukevat puolueet - RKP:n, Liberaalisen kansanpuolueen ja Keskustapuolueen - yhä läheisempään yhteistyöhön. Liberaalinen kansanpuolue liittyi vuonna 1982 jopa jäsenjärjestöksi Keskustapuolueeseen. Nuorsuomalaisuudesta lähtenyt kolmas liberaalinen peruspuoluelinja ei ollut koskaan ollut erityisen vahva Suomessa verrattuna länsimaihin. Nyt Liberaalisen kansanpuolueen päätös näytti merkitsevän - ensimmäisen kerran koko puoluejärjestelmän historiassa - yhden peruslinjan päättymistä.

Kesäkuussa 1986 Liberaalinen kansanpuolue kuitenkin teki päätöksen erota virallisesti Keskustapuolueesta. Keväällä 1987 muodostettu Holkerin sinipunahallitus hajoitti lopullisesti vuosikymmenen alkupuoliskolla tiivistyneen keskustayhteistyön. Holkerin hallituksen syntytausta oli poikkeuksellinen ja jätti vielä tänä päivänä näkyviä traumoja poliittiseen eliittiin. Porvarilliset puoluejohtajat olivat vuoden 1987 vaalien edellä tehneet salaisen sopimuksen porvarillisen hallituksen muodostamisesta vaalien jälkeen. Tämä ns. kassakaappisopimus vuoti presidentti Koiviston tietoon, joka piti sitä lähes valtiokaappauksena ja itsensä häpäisynä. Presidentin voimakkaan toiminnan seurauksena syntyi sinipunahallitus, jossa olivat edustettuina Kokoomus, SDP, RKP ja SMP.

Holkerin sinipunahallitus merkitsi Kokoomuksen yli 20 vuotta kestäneen oppositiotaipaleen päätymistä. Samalla se merkitsi yhteistyötä hallitustasolla ohi ja yli Keskustapuolueen. Puoluejärjestelmä muuttui hallituskoalitioiden osalta joustavammaksi.

SKP:n ikuisuudelta tuntuva linjariita purkautui vuosikymmenen lopulla erottamisiin. Vuoden 1987 eduskuntavaalien lähestyessä vähemmistö - ns. SKP(y) - oli pakotettu rekisteröitymään. SKDL:n rinnalle syntyi Demokraattinen vaihtoehto (DEVA). SDP:stä vasemmalle oleva vasemmisto oli auttamattoman hajalla.

Kokonaan uutta ajattelua edustivat 1980-luvulla politiikkaan ilmaantuneet vihreät. Noustessaan koko ekologisesti mahdottomana pitämäänsä markkinatalousjärjestelmää vastaan he astuivat traditionalisen oikeisto-vasemmisto -akselin ulkopuolelle. Vihreä liitto rekisteröityi v. 1989. Vihreiden "kahdeksas peruspuoluelinja" onkin uusi poliittinen ulottuvuus, jota traditionaalinen, 1800-luvulla syntyneiden aatteiden pohjalta muotoutunut puoluekartta ei vastaa. Vihreät ovat kuitenkin Suomessa sopeutuneet ja mukautuneet varsin hyvin poliittisen järjestelmän osaksi ja sen työskentelytapoihin.

90-luvun uusi tilanne

SKP:n taloudelliset vaikeudet johtivat konkurssiin ja puolueen toiminnan lakkauttamiseen. Samanaikaisesti perustettiin Vasemmistoliitto, joka merkitsi SKDL:n ja DEVA:n toiminnan päättymistä. Osa DEVA/SKP(y):n jäsenistä jatkoi toimintaansa piskuisessa Kommunistisessa työväenpuolueessa (KTP), osa Vasemmistoliitossa. KTP pyrkii SKP:n nimen ja historian haltuunottoon ja kommunistisen vaihtoehdon säilyttämiseen puoluekartalla. Neuvostoliiton romahdus ja reaalisosialistisen kokeilun päätyminen ovat merkinneet kommunismin vetovoiman ratkaisevaa vähenemistä.

Kommunismin romahdus vei tavallaan pohjan myös puoluekentän oikeistosiiveltä. Perustuslaillinen oikeistopuolue (POP) lakkautti itse itsensä. SKP:n ja POP:in toiminnan hiipuminen merkitsi puoluepoliittisen kartan kaventumista ja keskittymistä. Se heijastaa hyvin myös ideologisessa kentässä tapahtunutta, liberaalisen markkinatalouden voittoa.

Syvän laman varjossa pidetyt vuoden 1991 eduskuntavaalit toivat "veret seisauttavan" vaalivoiton hallituksesta syrjäytetylle Keskustapuolueelle, joka oli ottanut nimekseen Suomen Keskusta. Tuloksena oli Ahon porvarillinen hallitus, jossa olivat mukana Keskusta, Kokoomus, RKP ja kristilliset.

1990-luku toi mukanaan kaksi merkittävää puolueita jakavaa kysymystä: Neuvostoliiton romahdus käynnisti Suomen ulkopoliittisen uudelleenorientoitumisen, joka vei Suomen EU:n jäseneksi vuosikymmenen puolivälissä. Taloudellinen lama puolestaan syveni mittasuhteisiin, jollaista ei oltu nähty sitten 1930-luvun alun. Puhuttiin jo pohjoismaisen hyvinvointivaltion purkamisesta.

Protestipuolue SMP, joka oli vahvasti nojannut syrjään vetäytyneisiin karismaattisiin puoluejohtajiin, ei osannut käyttää hyväkseen talouslaman ja EU-vastaisuuden tarjoamaa sosiaalista tilausta. Puolue sotkeentui sisäiseen nahisteluun. Se on ottanut nyttemmin nimekseen Perussuomalaiset.

Johtava oppositiopuolue SDP säilyi melko yhtenäisenä EU-kysymyksessä ja onnistui hyödyntämään taloudellisen laman oppositiolle tuoman edun. EU-kysymys jakoi erityisesti Keskustaa. Puolue oli EU-kysymyksen osalta pahasti hajalla vuoden 1994 presidentinvaalien yhteydessä. Toukokuussa 1994 rekisteröity Vapaan Suomen Liitto (VSL) olikin osittain tulkittavissa Keskustan kannattajien piirissä tapahtuneeksi repeämäksi. Uusi puolue on luontevasti sijoitettavissa Keskustan viereen, mutta seitsemännelle eli protestipuoluelinjalle.

Nuorsuomalaiset (ns. nusut) olivat "uusi" yrittäjä puoluekartalla. Puolue pyrki nousemaan liberalismin lähes tyhjäksi jääneelle kolmannelle peruspuoluelinjalle. Kyseessä oli hyvä esimerkki tradition ja uuden tarkastelukulman yhdistämisestä. Liberalismin kansainvälinen voittokulku tuki yritystä. Nuorsuomalaiset halusivat pitää ennen vuoden 1995 vaaleja selvän ideologisen raon vanhaan liberaalisen puolueen kannattajiin. Nuorsuomalaiset olivatkin leimallisesti uuden, nuoren, joskus elitistiseksi haukutun sukupolven puolue.

Vuoden 1995 eduskuntavaaleihin osallistuu peräti 18 puoluetta. Osa pyrkii ammentamaan kannatusta EU:hun liittymisen yhteydessä "menetetystä itsenäisyydestä". Osa ponnisti taloudellisen laman pohjalta. Osalle "puolue" oli vain keinon markkinoida asiaa, jolla oli hyvin vähän tekemistä politiikan kanssa. Useiden - kuten Luonnonlain puolueen, Naisten puolueen ja Eläkeläispuolueen - sijoittaminen vasemmisto-oikeisto -akselille oli mahdotonta. Vaalit olivat murskaavat näiden pienpuolueiden kannalta. Kolme suurinta puoluetta keräsi 66% ja kuusi suurinta puoluetta yli 89% äänistä.

Vaalit johtivat Keskustan siirtymiseen oppositioon. Paavo Lipposen johtama uusi "sateenkaarihallitus" syntyi ensi sijassa SDP:n ja Kokoomuksen akselille täydennettynä Vasemmistoliitolla, vihreillä ja RKP:llä. Koska mukana olivat nyt sekä oikeisto että vanhan äärivasemmiston perilliset yhtä aikaa, tämä osoittaa puoluejärjestelmän tulleen entistä joustavammaksi. Vihreiden tulo valtakunnan tasolla hallitukseen oli myös yleismaailmallisesti ainutlaatuista.

Talouslama vaihtui 1990-luvun loppupuolella ripeään noususuhdanteeseen. Työttömyys ei kuitenkaan vähentynyt odotetulla nopeudella. Tuloksena on uusi, ennen kokematon tilanne: samanaikaiset korkeat kasvuluvut ja korkeat työttömyysluvut.

2000-luvulle

Pienpuolueiden määrä on aina ollut Suomessa suuri. Osa - ns. sirpalepuolueet - on syntynyt puolue-eliitin sisäisten riitojen seurauksena, osa taas ns. yhden asian ympärille. Puolueiden määrä nousi vuoden 1999 eduskuntavaaleissa yli kahdenkymmenen. Uusilla pienpuolueilla ei kuitenkaan ollut todellisia mahdollisuuksia.

Merkittävin viime vuosikymmenien pienpuolueista on vihreät, joiden voi sanoa onnistuneen valtaamaan itselleen oman uuden, kahdeksannen peruspuoluelinjan.

Nuorsuomalaisissa vieraili monia näkyviä nimiä kuten pitkän linjan ammattiyhdistysaktivisti Risto Kuisma, joka loikkasi SDP:stä 1997 nuorsuomalaisiin. Kuisma syytti kuitenkin nuorsuomalaisia elitismistä ja muodosti nopeasti oman puolueen, "remonttiryhmän". Puoluekartalla remonttiryhmä sijoittui seitsemännelle protesti-puoluelinjalle. Kuisma on sittemmin palannut SDP:hen. Vuoden 1999 vaaleissa nuorsuomalaiset (nusut) menettivät ainoat kaksi kansanedustajanpaikkaansa, ja puolue lopetti itse itsensä. Kolmannella peruspuoluelinjalla on vuoden 2003 vaaleissa "uusvanha" yrittäjä, Liberaalit.

Paljon on muuttunut 80- ja 90-lukujen kuluessa. Hallituskoalitioiden mahdollisuudet ovat kasvaneet. Äänestäjät ovat tulleet liikkuvammiksi. Puolueiden ote on monin tavoin kirvonnut. "Poliittinen vallankumous" ei kuitenkaan Suomessa koskaan heilutellut puoluejärjestelmän perusteita ja saanut mitään Italian mallia. Konkreettiset seuraukset näkyivät lähinnä presidentinvaaleissa ns. puoluekonkarien joutuessa antamaan tilaa "ulkopuolelta" tuleville ehdokkaille.

Muutosilmiöiden vastapainona on syytä korostaa puoluekartan hämmästyttävä pysyvyyttä. Sen ääriviivat, rakenne ja peruspuoluelinjat ovat säilynyt läpi itsenäisyyden. Sodat ja lamat eivät ole pystyneet murtamaan sitä. Suomi järjesti vuonna 1945 maailmansodan jälkeen ensimmäisenä valtiona Euroopassa parlamenttivaalit. Ne neljä puoluetta (SDP, Maalaisliitto/Keskusta, SKDL/Vasemmistoliitto, Kokoomus), jotka tulivat tuolloin suurimmiksi olivat sitä viime vaaleissakin, joskin hiukan eri järjestyksessä. On varmaa, että puoluekartta kestää murtumatta myös nykyiset ongelmat ja EU:n. Suomi tulee elämään pitkälle 2000-luvulle peruspuoluelinjojen turvallisessa huomassa tai kahleissa - näkökulmasta riippuen.

1980-luvun loppupuolelta hallituskoostumuksen kannalta on ollut ratkaisevaa kysymys kolmen suurimman puolueen - SDP, Keskustan ja Kokoomuksen - välisestä järjestyksestä. Suurin on saanut valita kahdesta muusta hallituskumppanin ja koostumusta on täydennetty pienpuolueilla.

Tulosta

Tämä dokumentti

Päivitetty 13.2.2003


© Suomen suurlähetystö, Berliini | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot